Synttärit marraskuussa

Aamuauringon ensisäteet valaisivat sinisen taivaan ja valkoiset hattarapilvet leijailivat hiljaa taivaalla. Linnut visersivät ja lumi narisi jalkojen alla. Paula kulki hiljaa metsätietä pitkin reppu selässä ja hymy huulilla. Tänään oli nimittäin hänen syntymäpäivänsä. Karkkipussi pomppi repussa ja hammasraudat välkkyivät auringossa.

Koulussa Paula otti karkkipussin ja nosti sen pulpetilleen , jotta kaikki saisivat yhden tai kaksi. ”Eikö ole yhtään salmiakkia?”, Tomi kysyi, mutta otti kuitenkin suklaapalloja. ”Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan. Paljon onnea Paula. Paljon onnea vaan.”, kaikki lauloivat yhteen ääneen. Kotonakin oli kaikki juhla valmistelut valmiina. Enää puuttuisivat synttärisankari ja vieraat.

Kun Paula palasi kotiin hän heitti repun kaaressa nurkkaan ja otti kaikki karkit esille ja kakun pöydälle. Hän järjesteli kaikki kuntoon vieraita varten. Hänen juhliinsa tulisivat: Anna, Jenni, Tomi, Niko, Anniina ja Helmi. Kaikki tulisivat pian ja hän täyttäisi 11.

Iltapäivällä juhlat alkoivat ja nauru vaan jatkoi. Paula oli saanut monta halausta ja lahjaa, sekä yhden pikku rasian. Illalla, kun kaikki olivat lähteneet,  hän avasi rasian. Sisältä paljastui pieni ballerina joka tanssi ihanan musiikin tahdissa. ”Onpa ihana.”, Paula ihasteli.

Loppu.

Ihana ilta

Kävelin metsätietä pitkin Emmin luo. Hän oli kutsunut minut kylään. ”Jaha. Tulithan sä sittenkin. Äiti huolestu, ettet sä tuukkaan.”, Emmi sanoi hiljaa ja avasi oven. Leikimme hänen huoneessa. Emmin huone oli valtavan iso. ”No?”, Emmi sanoi. ”No mitä?”, sanoin vähän ripeästi. ”Etkö sä suudellukaan Nikoa?”, Emmi sanoi ja kohotti kulmiaan. ”Äh. Tai siis joo. Se oli kivaa. Tuntu, kuin joku iso massiivinen tulipallo ois turvonnu ja lentäny suoraan mua päin.”, hehkutin. Juttelimme, harjasimme hiuksiamme ja leikimme koko illan, kunnes jouduin lähtemään.

Kotona lysähdin sohvalle ja avasin television. ”Uutisissa tänään: Janne Nurminen ja Ali Heiskanen. Itä-Irlannissa jo 12 suurin maanjäristys aiheutti suurta kauhua...”, uutisista sanottiin. Vaihdoin kanavaa. ”Kokki ohjelmaako katsot Salla?”, äiti sanoi ja laski sipsikulhon eteeni. Vaihdoin taas kanavaa. ”Joten siis kerro, miksi toinen elokuvasi on niin päin puuta, kun vain voi?”, juontaja sanoi. ”Rakastan illan haukkuma ohjelmia. Varsinkin jos juontaja on tuo komea Antti Pihlaja.”, äiti huokaisi. ”Kuulin tuo!”, isä huusi keittiöstä. Menin huoneeseeni ja jätin äidin ja isän huutamaan toisilleen.

Vihdoin lauantai. Olin odottanut tätä lauantaita jo hyvin pitkään. Sillä Niko pyysi mua elokuviin. ”Moi.”, sanoin Nikolle heti kun näin hänet elokuvateatterin edessä. ”Moi. Näytät kauniilta.”, Niko sanoi. Hän nähtävästi punastui. Istuimme hiljaa kuin hiiret, kun elokuva alkoi. Se oli joku fantasia leffa. Sen loputtua menisimme heseen. Ihanaa. ”En halua jättää sinua Arathiel.”.  ”Mutta Arathanda. Sinun täytyy.”.      Kuuntelin elokuvaa korvat höröllä, mutta en saanut juonesta kiinni.

Hesessä oli vähän väkeä. Istuimme vierekkäin. Se oli niin ihanaa. Silloin se tapahtui. Niko suuteli minua SUULLE! Olisi tehnyt mieli kaatua. Suutelimme ainakin 16 sekuntia putkeen. Ihana ilta.

Rakas päiväkirja. On 11 marraskuuta ja sain tänään ihka ekan suukkoni suulle Nikolta. Se oli niin ihanaa.

                       No sanon nyt sitten, että LOPPU.

Emmin kamala päivä.

Istuin koulun penkille. Katsoin miten muut pelasivat jalkapalloa. Ei huvittanut mennä mukaan. En ollut siinä hyvä. En ollut missään hyvä. Olin aina vaan surkea.

Sisällä olin hiljaa, kuin hiiri. En viitannut, en puhunut enkä sanonut sanaakaan mistään. En edes halunnut kuunnella puhetta. Halusin vajota maan alle. Ainoa ystäväni oli liittoutunut luokan tyttöjen kanssa. He välttelivät minua parhaansa mukaan. ”Viis siitä tytöstä Jaana. Sä oot nyt meidän kaa.”, kuulin erään tytön sanovan.

Ruokalassa ei puhuttu mistään kiinnostavasta. Ainoa mikä päähäni mahtui, oli Jaana. Miten hän saattoi hyljätä minut? Miten hän saattoi olla Karoliinan, Miisan, Ainon ja Saaran kanssa? Ja vielä ilman minua. ”Olen hyvin pettynyt suhun. Mä luulin, että me oltais ystävii ainiaan ja ikuisesti.”, sanoin Jaanalle pukkarin ovella. ”Hä? Etsä tajuu, et kaikki riippuu suosiosta. Ilman sitä mä en ois sun kaa nyt.”, Jaana sanoi ja avasi oven. Karoliina veti Jaanan sisään ja lukitsi mut ulos. Onneks sain oven auki.

Liikka meni ihan pieleen. Verkkarit oli jääny ja Aino oli töniny sählyssä mua koko pitkän kakstuntisen. Lopulta se kaikki kamala loppui. Ja Jaana vaan nauroi Miisan vitseille. Mä nostin kassini ylös ja kävelin ulos. Pari jonossa piti mennä takas omaan luokkaan, mut kuten aina Jaana olis valinnut mut. Mut nyt se oikein vinku päästä Karoliinan pariksi. Matkalla kuulin Karoliinan sanovan:” Näiksä ne Emmin kuteet? Totaalisen pois muodista menny.”. ”Varmaan 1950-luvulta.”, Saara sanoi. Jaana katsoi minuun ja katsoin mykkänä takaisin. ”Niin kai. Aika muodottomat kyllä.”, Jaana sanoi ja tirskahti. Se oli viimeinen pisara. Kävelin tyttöjen eteen ja huusin kovaan ääneen itku kurkussa: ”Miksä oot tollane? Mä haluun mun kamun takas. Susta on tullu ärsyttävä nirppanokka, joka vaan haluu puhuu vaatteista ja pojista. Sä olit mun kaveri. Painosanalla OLIT!”. Juoksin luokkaan ja lyyhistyin pulpetin luo. Elämäni oli pilalla.

Kotona kirjoitin päiväkirjaani. Silloin puhelin soi. Se oli Jaana. Laiton vastaajaan. ”Sori et sanoin noin, mut halusin sanoo tän. SÄ et enää on mun kaveri. SÄ kuljet yhä kamalis vaatteis. Ja SÄ et tosiaankaan kuulu mun elämään enää. BBL eli bye bye loser.”, Jaana sanoi ja räkätti loppuun.

Koulussa näin Jaanan. Taistelin itkua vastaan ja käänsin pääni. ”Auts! Varo mihin menet.”, poika sanoi. Käännyin ja näin vihaisen pojan ja olin tallannut hänen varpaansa. ”Sori en nähny. Oon miljoona kertaa pahoillani tosta.”, jankutin ja heilutin käsiäni. Karoliina tönäisi minua lähemmäs, niin että kaaduin hänen päälleen. ”Oon Niko.”, hän sanoi ja nosti minut pystyyn. Hän hymyili.

Sain pari päivää sitten tekstain. ”Moro Emmi. Sä oot tosi söpö. Tulisiksä meillä huomenna? Terkuin Niko. P.S Ota se söpö paitas mukaan, joka oli sulla  silloin maanantaina.<3 J.” Laskin kännyn alas. Olin taas iloinen. Halusin nähdä Nikon jo nyt.

Haltijoiden syysjuhla

On 9.10.11 ja aurinko paistaa taivaalla. Katri katsoi, kuinka linnut lensivät ja perhoset hakeutuivat kukkien luo. Silloin hän näki jonkun pienen välähdyksen kukan luona. Katri juoksi ulos ja meni katsomaan. Mutta siellä ei tietenkään ollut mitään.

Iltarusko valaisi taivaan kaunein värein ja joutsenet lensivät etelään. Katri istui sängyssään ja luki kirjaa. Hän luki ”Keijujen salaisuus” nimistä kirjaa. ”Ja niin keijut lensivät pesäpuuhunsa ja nukahtivat keijupölyn keskelle. Loppu.”, Katri luki ääneen ja sulki kirjan äänekkäästi. ”Kauniita unia. Älä syö kumia.”, Katrin äiti, Helena, sanoi ja suukotti Katrin poskea.

Yöllä Katri heräsi tiukujen kilinään ja huilujen soittoon. Kaikki kuulosti niin ihanalta hänen korvissa. ”Menen katsomaan, mistä tuo ääni kuuluu.”, Katri sanoi ja lähti vuoteesta. Hän puki takin päälleen ja meni ulos. Ulkona odotti maailman kaunein näky.

Katri näki tuhansia keijuja. ”Tule mukaan leikkimään, tanssimaan ja laulamaan.”, keijut sanoivat yhteen ääneen ja hakivat Katrin keskelle kukkia tanssimaan. Katri tanssi aamukasteessa niin paljon, että hänen yömekkonsa meni aivan märäksi. Katria se ei näyttänyt haittaavan. ”Pian on aamu ja minua väsyttää. Haluan takaisin petiin.”, Katri sanoi. Hänen silmäluomensa menivät kiinni.

”Aamu aurinko maailmaa vartoo. Ylös sängystä pikkutytöt tarpoo.”, Helena lauleli ja kolisteli astioita keittiössä. Katri heräsi ja huomasi olevansa sängyssä. ”Oliko se vain unta?”, Katri kysyi itsekseen, kun hänen isänsä, Jussi, tuli herättämään hänet. Mutta, kun Katri nousi seisomaan, hänen yömekkonsa helma oli märkä. Isä ei kiinnittänyt mekkoon mitään huomiota, vaan meni herättämään Nikon. Katri lampsi pöytään ja katsoi ikkunasta ulos. Siellä keiju katseli Katria ja heilutti.

                          LOPPU

Syksyn ensimmäinen leijanlennättäjä

Aamu sarasti sisään Jaanan huoneeseen. ”Huomenta Jaana.”, hänen äitinsä huusi alakerrasta. Jaana nousi istumaan, kapusi sängystään ja lampsi keittiöön. Oli varsin hieno päivä Thaimaassa, sillä oli syksyn paras keli viikkoihin. ”Isäsi ja minä aiomme viedä sinut tänään eräälle huviretkelle.”, Jaanan äiti sanoi ja hymyili hellästi. ”Huviretki? Syyskuussa? Älä naurata.”, Jaana sanoi ja jatkoi syömistä. Kaapo, Jaanan isä, syöksyi huoneeseen. ”Amanda! Jaana! Sain sen valmiiksi.”, isä säteili innokkaana. Klaara, Jaanan äiti, taputti käsiään ja Jaana vain katsoi vierestä heidän hihkumista.

 Kun Jaana oli syönyt, hän kiipesi yläkertaan. Klaara tuli huoneeseen.”Laita jotain kivaa päällesi.”, hän sanoi. Kaapo passitti Jaanan autoon ja niin lähdettiin. Kuljettiin yli pienien mäkien, läpi pienien kylien, aina pienelle metsäaukealle saakka. Siellä koko perhe nousi autosta ja isä meni hakemaan jotain takakontista. Hän otti sieltä pienen sinivihreän leijän ja antoi sen Jaanalle.”Sinä saat lennättää leijaamme ensin.”, Kaapo sanoi. Jaana nosti leijan ilmaan. Se kieppui tuulen mukana.”Vau kuinka kauniisti se lentää.”, Jaana sanoi ja ihasteli leijan kieppumista yläilmoissa.

Tunnin päästä piti jo lähteä. Jaana olisi kyllä halunnut olla vähän pidempään. Kotona Jaana kirjoitti päiväkirjaansa päivän tapahtumista ja kuulumisista.

20.9.2011    

Olimme lennättämässä leijaa. Se oli kaunista katsottavaa, kun se kieppui ilmassa. Olisin halunnut nähdä sen aina vaan. Jaana.=)           

Loppu

Nelli Nalle

Olipa kerran nalle nimeltä Nelli. Nelli oli tavallinen nallenukke, joka asui rivitalossa Lontoossa. Nelli oli yksinäinen hyllyllä, mutta joutui kerran huimaan seikkailuun. Nimittäin hän kerran putosi ikkunasta kadulle. – Voi ei! Nelli huusi ja istahti jalka käytävän reunalle. – Miten pääsen takaisin kotiin? Nelli valitti. Juuri silloin hän näki ison linnun lentävän taivaalla. – Lintu hoi! Nelli huusi. – Voitko viedä minut tuonne ylös. Tipahdin ikkunasta enkä pääse takaisin. – Voi sinua nalle rukkaa. Kunpa pystyisinkin. Mutta en voi, sillä olen hauras ja hento lintu, suuri lintu vastasi. Nelli nyökkäsi ja huomasi viemärin. Hän otti pari askelta, tipahti suoraan viemäriin kadoten sen mustaan ja kosteaan nieluun.

Alhaalla oli todella märkää ja likaista. Nellin tassut olivat jo nyt täynnä kuraa. Siellä hän näki hiiren joka söi juustoa. – Hiiri hoi! Nelli huusi. – Nakertaisitko minulle puusta sillan tuonne talon ikkunalle. Sillä putosin sieltä enkä pääse enää takaisin, Nelli sanoi ja toivoi että hiiri suostuisi. – Voi sinua. Kunpa voisinkin. Mutta lääkäri sanoi että en saa nakertaa enää yhtään puuta tämän päivän aikana, hiiri sanoi pidellen hammastaan. Nelli nyökkäsi ja kiipesi tikkaita ylös takaisin tielle. Silloin Nelli näki kissan tallustelevan tiellä. Hän ajatteli että kissasta voisi viedä hänet jalkakäytävän yli pihanurmelle. Hän juoksi kissaa vastaan mutta tämä vaan tassutteli eteenpäin. Mutta onneksi Nelli ehti juuri ja juuri tarttumaan se hännästä ja sanomaan sille ”Pysähdy”.

Kissa pysähtyi ja Nelli lensi päin sen takamusta. - Kissa hoi! Nelli huusi. – Voitko auttaa minut tuon jalkakäytävän yli? Nelli kysyi. – Miau, kyllä voin, kissa sanoi ja otti Nellin selkään ja hyppäsi jalka käytävän yli suoraan pihanurmelle. – Voitko viedä minut tuon puun luo? Nelli kysyi. – Mau, tietty mutta olet minulle yhden palveluksen velkaa, kissa sanoi ja tallusteli puun luo. Nelli kiitti kissaa ja katsoi korkealle puun latvaan. Siellä ei ollut mitään muuta kuin joku outo pallo. Se oli tehty risuista ja se oli pallo. Nelli ei ollut nähnyt ennen sellaista ja kierteli puuta yllättyen. – Mikä on ylhäällä mutta ei tule alas vaikka käskisi? kuului ääni puusta. Nelli säikähti ja kaatui istumaan. – En tiedä, Nelli sanoi ja kapusi seisomaan. – Se olen minä, orava tietty! orava huusi ja hyppäsi alas.

Orava katsoi Nelliä ja Nelli katsoi oravaa. – Orava hei! Nelli sanoi. – Voitko viedä minut puuta ylös ja heittää minut ikkunasta sisään? Nelli kysyi. – Tietty nalle kulta, orava sanoi ja otti Nellin selkäänsä varoen. – Pidä kiinni nalle! orava huusi ja ampaisi vauhtiin. Kura, jonka Nelli oli saanut viemäristä, lensi tuulessa kun orava viiletti ylös puuhun. Oksalla orava tarttui Nellistä ja heitti hänet suoraan omaan kotiinsa. – Kiitos orava! Nelli huusi. – Eipä kestä nalle kamu! orava vastasi. Nelli katsoi ympäri huonetta. Mutta joku oli tulossa. Nelli meni ikkunalaudalle istumaan niin kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Tulija oli Nellin paras leikki kaveri Saara. Hän oli ihminen mutta piti siitä että sai leikkiä Nelli Nallen kanssa joka päivä.

- Vihdoin kotona Nelli huokaisi kun Saara aloitti leikin. Kun Nelli katsoi ulos hän huomasi kun kissa vietiin rankkuri autoon. Kissa oli sama joka oli auttanut Nelliä. Nelli kapusi Saaran olkapäälle ja kurottautui korvan luo. – Haetaan kissa niin että sinä saat lemmikin, Nelli kuiskasi Saaran korvaan. Saara juoksi alakertaan ja niin lähdettiin ajamaan kohti eläin kauppaa. Siellä Nelli sai valita, mikä eläin otettaisiin. Ja niin sama kissa päätyi Nellin kotiin, mikä oli auttanut Nellin kadun yli. Kun kissa ja muu perhe olivat kotona, niin kissa kuiskasi Nellin korvaan. – Lupaus eli se pieni palvelus on nyt tehty, kissa sanoi ja tepasteli alas. Nellillä oli ollut nopea ja hauska päivä mutta nyt on jo ilta Nelli, Saara sekä kissa Kisu menevät nukkumaan.                     

LOPPU.

Pinvi ja Piko Antarktiksella

Antarktiksella oli hyvin kylmä sää, kun Pinvi ja Piko olivat siellä seikkailemassa. "Täällähän on vain pelkkää lunta. Milloin se seikkailu alkaa?", Piko kysyi ja levitti käsiään. "Etkö sinä tajua Piko? Seikkailu on jo alkanut, sillä olemme jo Antarktiksella.", Pinvi sanoi ja taputti kättään Pikon päätä vasten. Kaverukset kulkivat vierekkäin hetken aikaa kunnes saapuivat ison jääluolan luo. "Täällä voimme levähtää hetkisen.", Pinvi sanoi ja laski kantamuksensa alas. He ottivat repuistaan peppualustat ja istuivat kylmään lumeen. "Täällähän jäätyy.", Piko sanoi ja kalisutteli hampaitaan, niin että hän tärisi. Pinvi otti Pikon repusta viltin ja laittoi sen Pikon päälle. Piko hymyili ja henkäisi helpottuneena. He nukkuivat luolassa yli pitkän ja kylmän yön aamuun saakka, kunnes pakkasivat tavaransa ja lähtivät taas liikkeelle.

Pinvi ja Piko luolassa

He kulkivat jäisen tasangon yli, pienien lumisten solien läpi, sekä suuren lumiharjun päälle. He katsoivat, kuinka kaukana meri välkkyi ja kuinka pingviinit laskivat mäkeä. Piko nousi äkisti seisomaan ja kulki liukkaalla kielekkeellä tanssien. "Varo Piko, ettet putoa alas. Sillä jos putoat saatat satuttaa itsesi.", Pinvi sanoi ja ojensi kätensä tarttuakseen Pikoon. Mutta silloin lumi Pikon jalkojen alla petti ja Piko horjahti alas kielekkeeltä. "Apua!", Piko huusi, kun hän putosi alas jyrkännettä. Alhaalle päästyään Pinvi näki Pikon makaamassa lumessa jalkaansa pidellen. "Voi, voi. Minähän varoitin sinua Piko. Nyt jalkasi on nyrjähtänyt pahasti, etkä varmaan voi edes liikuttaa sitä.", Pinvi voivotteli. Hän auttoi Pikon pystyyn ja otti hänet reppuselkään. He kulkivat ison lumikanjonin yli vievän sillan päältä. Piko piteli karttaa tärisevin käsin. "Varo Piko, ettei kartta lipsu käsistäsi, kun katsot sitä.", Pinvi sanoi. Piko käänteli karttaa toiselta puolelta toiselle. Juuri silloin iso tuulenpuuska lennätti kartan Pikon käsistä suoraan heidän alla olevaan kanjoniin. "Voi, voi. Nyt kun kartta on tuolla alhaalla, niin mehän voimme vaikka eksyä tänne.", Pinvi sanoi. Kaverukset kulkivat pois sillalta ja saapuivat risteykseen. "Vasemmalle vai oliko se oikealle?", Piko sanoi ja mietti niin, että korvista tuli savua. Lopulta Piko sai sanottua, että vasemmalla oli jääkarhujen pesät ja oikealla oli heidän kohteensa. He siis lähtivät kulkemaan oikean puoleista tietä pitkin. Vähän ajan päästä tie loppui ja he pysähtyivät.

"Olemme eksyksissä.", Pinvi voihkaisi. Kaukana mustat pilvet liikkuivat tuulen mukana myrskyä enteillen. Kaverukset katsoivat toisiaan pelokkaasti ja Pinvi laski Pikon alas. Pinvi otti puhelimen repustaan ja soitti Haskin pelastuspartioon. Haski vastasi puhelimeen ja kuuli uutiset. Hän katsoi GPS- laitteella, missä Pinvin puhelin oli. Haski nousi helikopteriin ja kertoi kapteenille sijainnin. Perillä Haski otti laskuvarjon ja hyppäsi lentokoneesta alas suoraan Pinvin ja Pikon luokse. "Kiirehtikää. Myrsky on tulossa. Tulkaa selkääni, niin vien meidät turvaan.", Haski sanoi ja hoputti kaveruksia. Matka oli pitkä. Haski juoksi ja juoksi minkä tassuistaan pääsi. Hän kaarsi mäet ja hyppi pienten rotkojen yli. Silti myrsky vain tuli lähemmäksi heitä.


Raivoisa tuuli pyyhkäisi heidän ylitseen ja eskimokylän valot näkyivät jo. "Kestäkää vielä hetki.", Haski sanoi. "Olemme pian perillä.". Eskimot katsoivat miten Haski, Pinvi ja Piko selässään juoksi myrskyä pakoon. Eskimot menivät igluihinsa piiloon myrskyä, mutta kylän urhein vartija jäi odottamaan kaveruksia. Haski ryntäsi kylään. Vartija hyppäsi myös Haskin selkään, kun hän pyyhälsi lähimpään igluun. Myrsky kesti koko illan ja vasta aamuyöstä eskimot päääsivät lähtemään igluistaan ulos. He keräsivät rikkoutuneet tavarat ja korjailivat myrskyn aiheuttamia vahinkoja. Aamulla nuotion ääressä Piko kertoi kylän lapsille seikkailustaan. "Ja niin kiipesin Haskin selkään urheana ja lähdimme pois myrskystä, vaikka olisin kyllä siitä selvinnyt yksinkin.", Piko rehvasteli. "Korjaus, Piko hyvä. Se meni niin, että Piko itki äitiä, kun minä nostin hänet selkääni ja  lähdin juoksu jalkaa tänne päin.", Haski sanoi. Kylän lapset nauroivat ja Piko punastui. Silloin Pinvi otti repustaan paketin, minkä hänen piti tuoda eskimoille. Hän antoi kaikille uudet jääkarhun nahasta tehdyt vaatteet ja kengät. Eskimot kiittivät ja Haskin helikopteri tuli hakemaan heidät kotiin. "Sainpahan sentään seikkailuni.", Piko sanoi, kun nousi kopteriin.